Kirjoitin taas tänne päivällä pitkät stoorit, mutta kun piti tallentaa, niin netti tökkäsi ja teksti hävisi taas...

Mutta se olikin varsinainen vuodatus siitä millaista on olla narkomaanin äiti. Että tämä blogi meidän perheen elämästä on muuttunut narkkarin äidin valituskanavaksi. Haluaisin jo jatkaa normaalia elämää... miksi mun ei anneta elää? Miksi on aina vaan Jösse ja sille tapahtuvat ikävät asiat tai ne päivät, jolloin toivo pilkahtaa?! Ärsyttää kun aina sanotaan, että kotoa opitaan tämmöisiä asioita. Ja kukkua kanssa, meillä on ollut parhaat kotiolot, mutta kaverit olisi saanut poika valita paremmin. Nuorempana kavereilla oli nimet, oli Micke, oli Tomas ja Ville sekä Grönholm- mutta yhtäkkiä ei puhuttu enää kavereista nimillä. Varokaa seuraavia selityksiä: mun yks kaveri, sinne tuli yks kaveri, menin kaverin kans, kaverillani oli jne. kaverit, kaveri, kaverit, kaveri, kaveri aina vaan. Sitten kun joskus arvostelin näitä "kavereita" Jösse suuttui ja lähti viettämään aikaansa erään kaverin luo. Viipyi siellä pari päivää tai viikon- kaveri asui äitinsä kanssa ja äiti (nyt jo kuollut- yllätys??)  oli täysi juoppo ja huora. Tämmöiset olot poika valitsi hyvän kotinsa sijaan... ja tarkoitan kodin, jossa hyväksyttiin ja keskusteltiin (yritettiin) annettiin mahdollisuuksia ja rahaakin ihan tarpeeksi, muttei mitenkään paljon. Silti meni kaikki pieleen..

Töissä on kaikki ok, menen itse asiassa huomenna palaveriin. Viihdyn töissäni hyvin. Tytti on viikonloppuisin usein töissä ja viikolla vapaana pelaamaan nettipeliään. Kohta alkavat viimeiset kirjoituksetkin. Paikka lakkiaisten viettoon on jo varattu, se on meidän siirtolapuutarha-alueen pirtti. Tytin isä on jo hirveesti järkkäämässä juhlia, tai siis hoputtamassa minua järkkäämään.