Meillä on nyyttärit itsenäisyyspäivänä. Ennen on aina vietetty mummulassa itsenäisyyspäivää jouluaterian merkeissä koko porukka, mutta tänä vuonna on toisin. Tai ollaan me aiemminkin osallistuttu aterian tekoon kukin tavallamme, ettei vanhuksilla ole kauheesti ylimääräisiä hommia, he kun ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja meitä suuri joukko (siis lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia) Mutta tänä vuonna tosiaan järjetämme juhlan kokonaan- nyt vietämme ne pikkusiskon luona, koska äiti sai pari viikkoa sitten pienen sydänkohtauksen ja joutui sairaalaan liuotukseen. Meidän tehtävänä on saaristolaisleipä, joulutortut ja kala. Viemme graavia ja savustettua lohta tarjolle. Ja juhlapäivällinen alkaa klo17 huomenna. Tosin sellaisella tynkäporukalla, että veljeni ja vaimonsa ovat matkalla, heidän tyttärensä perheineen(mies+2 lasta) allergisia sekä  koiralle että nyt jo kalan hajullekin, eivät tule mukaan ja meiltä ei tule Jösse (sattuneesta syystä) eikä Allu, joka on ilmoittautunut partiolaisten leirille viikonlopuksi. No, on siellä silti paljon porukkaa koolla. 

Töissä alkoi joulukiireet. Mutta on se vaan mukavaa, että nyt minulla on alaisia, joista todella pidän. Se helpottaa huomattavasti työntekoa ja ilmapiiriä. Olemme kaikki enemmänkin hengenheimolaisia, eikä joukossa ole enää nenännyrpistelijöitä. Olen siihen tyytyväinen- osasin valita mieleiseni työkaverit. 

En ollut maanantaina näytelmän harjoituksissa, eikä ollut siskonikaan. Potutti vaan niin vietävästi.Ärsyttää muutenkin kaikenmaailman tutun tuttujen suosiminen. Minä voin hyvällä omallatunnolla ainakin sanoa, että olen saanut kaiken omilla avuillani- ei ole ollut koskaan ketään tuttua tai sukulaista auttamassa. En ole käyttänyt missään, siis oikeasti yhtään missään suhteita. En työpaikan haussa, en harrastuksissa enkä minkään hankkimisessa (siis esim alennuksiin) Olen siitä tietyllä tapa erittäin ylpeä, mutta samalla ärsyttää kun muut menevät "ohi jonon" pelkillä suhteilla, ilman tarvittavia avuja.