Olin viikonlopun vapaalla ja tänään töissä. Viikonloppu meni kivasti, lauantaina ostoksilla ja sunnuntaina pitkissä näytelmäharkoissa. Saatiin rooliasut. Olin melkoisen tyytyväinen asuihini. Harjoituksissa muutettiin jälleen lähes kaikkia lauluja ja koreografioita. Yhteen lauluun sain soolon. Ja hienoa on, että ohjaaja huomasi minun osaavan homman, hän jopa pyysi mua näyttämään muille mallia. Olin tietysti tyytyväinen, mutta kauankohan tämä juttu toimii, ennenkuin sitä jälleen muutetaan. Siskoni ei ollut näissä harjoituksissa mukana.  Huomenna on jälleen harkat, mutta niihin en töiltäni pääse.

Jörn ei ole soitellut, mutta olen luottavaisella mielellä. Tyttöystävänsä Henna oli viikon etelässä lomailemassa ja Jösse soitteli minulle ja kertoi ikävöivänsä kovin.  Ehkä tästä on hyvä jatkaa. Toisaalta, Jösseä odottaa edelleen se linnatuomio...

Tuossa hetki sitten mulle tuli ihan ihmeellinen olo. Kuuntelin noita Vain elämää-biisejä, siinä Laura Närhi lauloi Anna Abreun kappaletta, To be with you. Yhtäkkiä tajusin, että olen jo 52-vuotias, enkä enää varmasti koe rakastumisen tunnetta. Rakastaa voin ja tietysti rakastankin, mutta enpä usko enää rakastuvani. Alkoi oikeasti itkettää... Rakastuminen on niin ihanaa- haluaa vain todella olla sen toisen kanssa, sanoivat muut mitä tahansa. Huumaava tunne. Sitten kun on aikansa rakastunut, se tunne tasaantuu rakastamiseksi. Enää ei sydän väpätä, eikä ole perhosia vatsassa sen kohteen seurassa ollessa. Itse tunne ei toki kuole, mutta se jännitys katoaa, valitettavasti. Olin hetken siitä surullinen.