Pikkukoiravanhukseni yritti taistella, mutta tuskat tulivat liian suuriksi. En pystynyt enää katsomaan pienen kärsimyksiä, vaan vein sen eläinlääkäriin eutanasiaan. Kun olin eilen aamulla tuon todella vaikean ja raskaan päätökseni tehnyt, yritin vielä helliä sitä ja antaa hyvää ruokaakin. Ruoka kyllä maittoi, mutta pikkukoira sydänlääkettä saatuaan heilui ja huojui sydämenlyöntien tahdissa. Yski ja kakoi (nestettä keuhkoissa) ja syliin otettaessa vaikersi hiljaa. Se oli lahtunut pienestä koostaan vielä lisää, ei ollut enää edes reisilihaksia, vaan luut tuntuivat turkin läpi. Itkin koko aamupäivän ja viesteilin koiran tunteneille. Jösseä en saanut kiinni, ja tiesin, että häneen tämä koskee todella pahasti. Niin minuunkin... Klo 14.30 oli aika toimenpiteeseen ja lähdin ajoissa pienen kanssa, ettei tule viimeiselle matkalle kiirettä. Itkin autossa suoraa huutoa koira sylissäni. Ukko ei ehtinyt heittää meitä- hänellä oli kiire hakemaan tilaamaansa savukalaa maaseudulta. Sanoi vain, että ulkona on sateinen ja tuulinen sää... eikä koirasta mitään. Häh?! Olin pikkukoirani kanssa, pidin sitä sylissäni ja juttelin sille, kun lääkäri antoi rauhoittavan pistoksen. Koira tavallaan nukahti silmät auki, mutta kroppa  puuskahteli vähän väliä, niinkuin aiempien yskänkohtausten tapaan- sitten piti antaa sydänlihasta lamauttavaa lääkettä katetrilla suoneen, muttei pienestä löytynyt suonta (nesteenpoistolääke oli vienyt myös suonet pieniksi ja verenpaineen alas) Siksi jouduttiin antamaan vielä lisää nukuslääkettä ja pistämään suoraan sydämeen lamauttava lääke.  Lopulta kroppa antoi periksi ja pieni koirani pääsi vapaaksi juoksemaan tuulten mukana. Olisin saanut viettää koiran kanssa vielä aikaa, mutten viipynyt enää kuin muutaman minuutin, hänhän oli jo poissa.Ruumis viedään tuhkattavaksi ja haen uurnan myöhemmin kotiin. Jösse oli tällä välin huomannut viestini.  Kerroin hänelle tapahtuneen. Arvasin, että Jösseen koski varsinkin se, ettei hän ollut ulkomailta palattuaan "ehtinyt" käydä  pientä katsomassa. Nyt en saa häneen enää yhteyttä- pelkään niin, että hän on tehnyt jotain epätoivoista- surun tai pettymyksen kohtaaminen on aina ollut hänelle erityisen vaikeaa.

Allu tuli heti itkien halaamaan minua, kun palasin kotiin.Ukko se ei sanonut asiasta sanaakaan, kun kotiutui- tunteeton paskiainen. Vetäydyn yhä etäämmälle hänestä. 

Minä olen itkenyt itkemästä päästynäni (onneksi on vapaapäivä tänäänkin) ja syyttänyt itseäni, josko tein liian hätiköidyn päätöksen. Toisaalta, jo viikko sitten päätin, että katson viikon ja jos koira osoittaa edes jonkinasteisia parantumisen merkkejä (yskä paranee, haluaa tulla ulos tms.) niin jatkan lääkitystä. Mutta ei sitä paranemista tapahtunut kuin hetkeksi ja kohta taas yskittiin.  Luin jostain,että suurinta rakkautta on pystyä päästämään irti. Nyt tein niin, kerrankin, enkä taistellut ja taistellut "verissä päin" hamaan loppuun asti. Koira siinä olisi kärsinyt ja lopputulos olisi ollut sama.

Tämä aamu oli myös vaikea, koska tuo pieni nukkui aina yötkin vieressäni. Aamuisin se istui Lumin kanssa aamiaispöydän vieressä. Rakastin sitä niin paljon. Nyt oikeasti pelottaa, koska Lumin kanssa tulee tuollainen tilanne. Ei, en kestä edes ajatella sitä!

En halua enää uutta koiraa, koska niiden menettäminen on niin raskasta <3

Tuo pieni villakoira oli aina iloinen ja rakasti kaikkia. Se istui mielellään kenen tahansa syliin rapsutettavaksi ja hellittäväksi. Koskaan se ei edes murissut ihmiselle, vaikka toisinaan puolustikin itseään, esimerkiksi kun Lumi häiritsi sitä (Lumilla oli tapana haastaa sitä leikkiin painamalla tassullaan) . Rakkain muistikuvani on kun pikkukoira juoksi kotiinpäin tuolta autotalleilta aina lenkin jälkeen.: Äkkiä syömään!

Lepää rauhassa, rakas. <3