Olin ystävänpäivänä illastamassa työkavereideni kanssa ravintolassa. Oli oikein mukavat illalliset ja ruoka hyvää. Olen iloinen, että meillä oli vihdoin aikaa nähdä työn ulkopuolella. 

Lauantaina oli sitten naapuripaikkakunnan suurehkossa kauppakeskuksessa meidän pikku esitys. Esitimme tulevasta näytelmästä kolme laulua ja muutaman kohtauksen. Esitys meni mainiosti. Ihmettelimme siskoni kanssa sitä, miten nämä kokeneet harrastajanäyttelijät pelkäsivät yleisöä! Siellä he seisoivat seinänvierustalla laulamassa ja esittämässä, kun minä ja siskoni astuimme rohkeasti framille. Esittämämme kohtaus sisälsi minunkin vuorosanojani ja soololaulunkin, minäpä se annoin kuulua ja saimme ansaitut naurut ja aplodit! Vaikka minuakin jännitti niin, että sydämeni meinasi pompata rinnasta ulos!

Kun palasimme sitten harjoituksiin, ohjaajamme suorastaan ylisti meitä! Mutta mielestäni kehut olivat ansaitut, ilman meitä esitys olisi ollut lattea, todella. Onneksi ohjaaja antoi palautetta porukalle myös seinän viereen linnoittautumisesta. Jospa he siitä ottaisivat onkeensa ja yrittäisivät parantaa kohti ensi-iltaa. 

Ukko uhkasi, ettei tule katsomaan kun esitys on suomenkielinen... höh, tulee kumminkin ja anoppi kanssa. Kyllä hän telkkaristakin katselee suomalaista mm. Putousta, eikä ole mitään vaikeuksia ymmärtää vitsejä. Mutta luulenpa että tuo on taas sitä mustasukkaisuutta, kun olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa harjoituksissa.